Saanan huipulle – kivinen tie ja mykistävät maisemat
Reitti Saanan huipulle on kirjaimellisesti kivinen. Matkalla maisema, sää ja vaatetus ehtivät muuttua moneen kertaan – ja ne ”muutamat kuvat” venyttivät reissun yli viisituntiseksi.
Saana-tunturi kohoaa Kilpisjärvellä Enontekiöllä 1029 metrin korkeuteen. Reitin pituus Saanan huipulle on noin neljä kilometriä suuntaansa eli edestakaisin matkaa kertyy noin kahdeksan kilometriä.
Yksi asia tällä patikkareissulla käy nopeasti selväksi: kävelyreissu on ylämäkeä ja alamäkeä koko matkan.
Mutta näköalat.
Ne ovat aivan käsittämättömän hienot. Mykistävän hienot suorastaan.
Ja maisema muuttuu koko ajan. Mitä ylemmäs kiipeää, sitä enemmän sitä aukeaa ympärille. Samat tunturit ja järvet näkyvät uusista näkökulmista, ja valokin ehtii matkan aikana muuttua.
Tässä kohtaa pieni käytännön vinkki: kännykässä kannattaa olla akku täynnä ja varavirtalähde mukana.
Niitä kuvia nimittäin tulee otettua.
Muutama. 😄
Sää muuttuu matkalla
Reppuun kannattaa pakata myös vettä, evästä ja säänmukaisia vaatteita.
Kun lähdin alhaalta, minulla oli kuuma. Takki meni reppuun ja matka jatkui collegepaidassa. Silti tuli hiki.
Jonkin matkaa käveltyämme takki piti kuitenkin kaivaa takaisin päälle.
Lähempänä huippua kaivoin repusta vielä tuulitakin, hanskat ja pipon.
Sitten alkoi tuntua siltä, että tilanne oli taas hallinnassa ja olo mukava, vaikka ylhäällä puhalsi aivan viiltävän kylmä tuuli.
Eli se, miltä sää tuntuu alhaalla, ei välttämättä kerro kovinkaan paljon siitä, miltä se tuntuu Saanan huipulla.
Saanan huiputus
Meidän retkemme alkupiste Saanan huiputukseen oli Kilpisjärven Retkeilykeskus. Retkeilykeskuksen pihasta lähtee niin sanottu vanha reitti, jota pitkin saanatunturin huipulle kertyy matkaa noin neljä kilometriä.
Nousua tulee hieman yli 500 metriä Kilpisjärven pinnasta laskettuna, mutta metrit tai kilometrit eivät tässä oikein kerro koko totuutta. Matka kulkee käytännössä koko ajan ylöspäin ja mitä korkeammalle pääsee, sitä kivisemmäksi maisema muuttuu.
Samalla näkymät vain paranevat.
Kilpisjärvi jää vähitellen alemmas ja ympärillä avautuu tunturimaisema pitkälle Ruotsin ja Norjan puolelle. Kauempana Norjassa siintävät lumihuippuiset vuoret.
Saanatunturin huipulla on vieraskirja. Sinne minäkin raapustin nimeni, päivämäärän ja kaupungin, josta olin paikalle tullut.
Vieraskirjamerkintä Marko Rintala 14.9.2026 Helsinki.
Siinä vaiheessa pystyi jo sanomaan, että Saanan huiputus oli suoritettu. 😄
Ja sitten ne kengät
Ai niin. Se kivinen tie.
Ja hyvät kengät.
Olin joskus ostanut retkeilykaupan alennusmyynnistä vaelluskengät, mutta minun käytössäni ne olivat olleet lähinnä talvella pihalla lunta kolatessa ja lasten kanssa pulkkamäessä.
Pidin niitä talvikäyttöön epämukavan liukkaina, enkä oikein koskaan oppinut arvostamaan niitä.
Otin ne kuitenkin tälle reissulle mukaan. Ajattelin, että Lapissa tulee ehkä käveltyä vähän enemmän vaellustyyppisissä olosuhteissa.
Ja mikä riemu olikaan huomata Saanan kivikoissa, että nehän ovat aivan superhyvät kengät.
Jossain vaiheessa kaveri vilkaisi kenkiäni ja totesi:
– Sun kengissä on Vibramin pohjat. Ihmettelen, jos ei oo hyvät.
Kysyin, mistä sä tiedät, mitkä pohjat näissä on.
– Niissä lukee.
Kato perkele. Loogista. 😄
Myöhemmin selvitin asiaa vähän tarkemmin. Vibram ei ole kengän merkki eikä tarkoita yhtä tiettyä kengänpohjaa, vaan se on italialainen valmistaja, joka tekee erilaisia kumipohjia muun muassa vaellus-, vuoristo- ja ulkoilukenkiin. Erilaisia pohjia ja kumiseoksia tehdään erilaisiin olosuhteisiin.
Omien kenkieni tarkkaa Vibram-pohjamallia en vanhoista vaelluskengistäni saanut enää selvitettyä. Mutta Saanalla selvisi ainakin se, missä ne ovat hyvät.
Pohjassa on syvä ja voimakkaasti kuvioitu pinta, ja Saanan pienillä irtokivillä, soralla ja epätasaisilla kivillä pito tuntui turvalliselta ja hyvältä. Korkea kenkä myös tuki jalkaa kivikossa.
Olin siis vahingossa ostanut itselleni hyvissä ajoin juuri Saanan huiputukseen sopivat vaelluskengät.
Silloin tällöin mä pysähdyn ihmettelemään mun intuitiotani. 😉
Alaspäin tullessa sain vielä pienen käytännön demonstraation.
Selkäni takana tuli selvästi minua parempikuntoisen näköinen nuori mies, joka yhtäkkiä liukastui kivikossa. Hetken ehdin miettiä, että kohta kuuluu auuuuuu.
Ei kuulunut. Nopeat refleksit pelastivat tilanteen. Mies pysyi pystyssä.
Vilkaisin hänen kenkiään.
Lenkkarit.
Katseemme kohtasivat. Molemmat hymyilimme eikä asiasta tarvinnut sanoa mitään.
Minä jatkoin lompsimista alaspäin Vibrameillani. 😄
Hyvistä kengistä huolimatta reissun saldoksi tuli yksi rakko vasemman jalan akillesjänteen kohdalle.
Melko vähäinen damage kokonaisuus huomioon ottaen.
Saanan huipulle ja takaisin – 8,44 kilometriä
Kun lopulta palasimme alas, mittari näytti 8,44 kilometriä.
Aikaa oli kulunut 5 tuntia 12 minuuttia.
Ei siksi, että olisimme kontanneet koko matkan.
Tuli vain pysähdyttyä ottamaan ”muutama kuva”.
Takaisin tullessa kroppa oli väsynyt ja hikinen. Kävelimme käytännössä suoraan alhaalla olevaan ravintolaan ja tilasimme pizzat ja bisset.
Siihen päälle vielä suklaapatukka.
Toisen oluen jälkeen totesimme:
Hyvin me vedettiin. 🙂